Kävin viime sunnuntaina paikallisella parkkihallikirpparilla. Tunnelma oli hyvällä tavalla 90-lukumainen; hallissa tuoksui kahvi ja makkara, ihmiset tervehtivät myyjiä ja katsoivat toisiaan silmiin, lasitavaramyyjien joukosta tunnistin nopeasti harjaantuneella kirpparivainullani amatöörimyyjät. Ne parhaat pöydät.
Eräässä pöydässä silmiini osui kynttilälyhty: metallinen, roikkuva, patinoitunut ja kolhuinen. Myyjän kertoman mukaan tämä yksilö on tosi vanha, paljon nähnyt, Valamon luostarista peräisin. Hinta saatiin neuvoteltua sopuisaksi enkä voinut olla ostamatta.
Tietenkään, nämä tällaiset aina jotenkin löytävät minut.
En voi tietää varmaksi, pitikö kertomus paikkansa. Valamon luostarista tai Intiasta tai Tokmannilta, who knows. Ja sillä ei oikeastaan ole merkitystä, koska joskus hyvä tarina on totuutta ihmeellisempi. Tarina valloittaa ja vie mukanaan, piirtää mieleemme uudenlaisia, ennennäkemättömiä kuvia. Hyvää tarinaa jaetaan eteenpäin, se alkaa elää omaa elämäänsä. Hyvä tarina antaa, kuten tässäkin tapauksessa, esineelle tai asialle sielun.
Lyhty roikkuu nyt tuvan katossa. Se pääsee toisen makuukammarin kruunuksi sitten kun vinttitilat valmistuvat. Sitä katsoessani en mieti, puhuiko myyjä palturia ja tiesikö totuutta itsekään, vaan että onpas se erikoislaatuinen ja kaunis.
Mielikuvani kuljettavat minut Valamon luostariin, kerta toisensa jälkeen.
