HAUDALTA JA HAUTAJAISISTA

Lyytin poislähdöstä on pian kaksi kuukautta. Ikävä on oikukas eikä tunne kelloa; toisinaan kaksi kuukautta tuntuu kahdelta vuodelta, hetkittäin kahdelta päivältä.

Heinäkuisena lauantaipäivänä kaivoimme ystäväni kanssa haudan. Metsän laidalle, sammaloituneiden kivien viereen, vaahterapuun alle. Siivosimme ympäristöä ja metsästä löytyi vanha ruosteinen kiukaanluukku, kuin portiksi tuonpuoleiseen.  Istutimme haudalle kyynelverenpisaroita, ne viihtyvät varjoissa. Niiden kuihduttua tilalle tulee kanervaa.

 

Kaikkien osallistujien saavuttua sytytimme lyhdyt, kaiuttimesta soljui soittolista, johon jokainen oli valinnut pari biisiä. Luulen, että Klamydian "Mä lähden himaan" olisi ollut Lyytin oma valinta - se kuvastaa koiran kieroa huumorintajua täydellisesti.

Siellä hän nyt vahtii aina, meitä ja kanssamme, rakkaani.

Taivaalta tihkui vettä ja surun kyyneliin poskillani sekoittui kiitollisuus siitä, että sain haudata koirani rakkaiden ihmisten läsnäollessa. Asettelin tuhkauurnan kuoppaan ja koskaan ennen ei ole puoli metriä tuntunut niin pitkältä. Illalla söimme ja joimme hyvin Lyytin muistolle.

Kohta kaksi kuukautta. Tarraudun kiinni muistoihin ja vaalin niitä kuin hukkuva köydenpäätä, pelkään että unohdan miltä pähkinäkorvat tuoksuivat. Sen silmäkulmain alta virnistyksen, joka edelsi holtitonta hepulia pihamaan ympäri. Kuin känninen hirvi metsässä, naurettiin aina.

En osaa ajatella itseäni yhden koiran omistajana vaan puhun edelleen monikossa. Meidän koirat, meidän koirille, meidän koirien. Ruokakuppi on jo tiskattu ja nostettu keittiön yläkaappiin odottamaan sitä seuraavaa. Eteisessä on kaksi koiranpään muotoista metallinaulakkoa, molemmissa roikkuvat hihnat ja valjaat.

Huhuhuh ja Hallelujah. (Se oli biisivalintani.) Melkoinen matka taivallettiin yhdessä.

Hiljalleen uskon, että niihin toisiin valjaisiin - sydämeenikin - mahtuu pian yksi uusi lisää.