Kun koolla on väliä

Torpan keittiöön asennettiin eilen isäni ja armaan aviomieheni toimesta uusi tiskiallas. Vihdoinkin!
Muistan kirkkaasti, kuinka torppaa ostaessamme sanoin ääneen, että tämä tiskiallas on sitten vaihdettava isompaan ensi tilassa. Se oli silloin 1, 5 vuotta sitten se. Hämäläinen mentaliteetti on selvästikin ujuttautunut vaivihkaa sisään eikä ole lähdössä mihinkään, jos nyt miettii vaikka erästäkin takan maalausprojektia.

No mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa ja (lähes) valmiissa talossa.

Tiskaaminen liian pienessä altaassa on ehkä maailman är-syt-tä-vin-tä.  Isommat padat ja kattilat mahtuvat altaaseen vaan puoliksi ja huuhdeltaessa koko tiskipöytä lainehtii vedestä. Keittiön lattiasta puhumattakaan.

Kaunis bambuinen tiskirätti on tilattu Susannan työhuoneelta. Ihan vilpittömästi voin kehaista, että on kyllä jämäkän ja laadukkaan tuntuinen rätti verrattuna moniin muihin vastaaviin, muualta tilaamiini bamburätteihin. Vanha blossa-pullo sopii hyvin tiskiaineen säilytykseen, nokaksi asensin nerokkaasti viinikaatimen. Toimii mielestäni paremmin kuin alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan.  

Kaveripiiristämme löytyy niin monta kulinaristia, keittiönoitaa ja hifistikokkia, että ruuanlaitto on aina vierailujen suosituin ohjelmanumero. Ja tiskiähän piisaa, kun monelle hengelle kokkaa. Yllättäen tiskaaminen ei kuitenkaan ole ollut ihan varauslistan kärkipäässä, kun torpalla on työvuoroja jaeltu. Suorastaan jännittävää on ollut seurata, kuinka väki kaikkoaa keittiöstä ja rientää saunanlämmitys- puunkanto- tai vaativiin koiranrapsutustehtäviin siinä vaiheessa, kun tiskaaminen on otettu puheeksi.

Mutta nyt: ei enää tekosyitä, ei hammastenkiristelyä. Domsjö-tiskiallas on parasta, mitä Ikeasta on tullut sitten niiden sinisten kassien. Onnellinen tiskaajatäti kiittää!

Earth hour alkaa pian, oletko valmis?

It's not about which country you're from, it's about what planet we're from. 

Tänä iltana klo 20.30 alkaa WWF:n järjestämä maailman suurin ilmastotapahtuma, Earth Hour.

Tapahtuman aikana näytetään valomerkki ilmaston puolesta sammuttamalla turhat valot ja tämän vuoden teeman mukaisesti vietetään maailman suurinta kynttiläillallista. Ruoka muodostaa noin 20 prosenttia ihmisen aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä – saman verran kuin liikenne. Ruuan ympäristövaikutuksia on helppo pienentää kolmella yksinkertaisella askeleella: korvaa osa lihasta kasviksilla, älä heitä ruokaa roskiin ja suosi vastuullisesti tuotettuja elintarvikkeita.

Earth Hour sai alkunsa Australian Sydneyssä vuonna 2007, jolloin siihen osallistui yli kaksi miljoonaa ihmistä. Viime vuonna maailman suurin ilmastotapahtuma yhdisti yli kaksi miljardia ihmistä 162 maassa, 7000 kaupunkia ja lukuisia yrityksiä, yhteisöjä ja oppilaitoksia. Suomessa Earth Hour järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 2009, ja viime vuonna jo kymmenet tuhannet suomalaiset näyttivät tukensa ilmastonsuojelutyölle ottamalla osaa pimeään tuntiin.

(Lähde: www.earthhour.fi) 

Meillä valmistelut ystäväpariskunnan kanssa vietettävää kynttiläillallista varten ovat jo käynnissä. Leivinuunissa on tuli ja burgundinpataan varatut lihat on nostettu lämpiämään. Työjako on selvä: naiset kaivavat esiin kynttilät, tekevät kattauksen ja painelevat saunaan, miehet hoitavat sillä aikaa ruokapuolen. (Okei, rakastan saunomista ja silti välillä hämmästelen kuinka nuo äijät jaksavat kuluttaa saunan lauteita pitkälle kolmatta tuntia putkeen. Tai no joo, kalja kylmenee hangessa, rokki lämmittää kaiuttimissa. Get it.)

Kirpparilta löytynyt puutarjotin toimii illallispöydän master piecenä. Avasin jo viinipullon ja vilkuilen kaihoisasti ruusukaali-cashewpähkinäpaistosta varten ostettua pähkinäpussia, lounaasta kun on vierähtänyt jo hetki.

Illalla sammutetaan hyvällä omallatunnolla valot ja somet ja keskitytään siihen, mikä elämässä on oikeasti tärkeintä - hyvä ruoka, hyvä viini ja rakkaat ystävät! 

Slow-blogeja ja flowerpoweria

Tällä viikolla tapahtui parikin kivaa juttua blogiin ja bloggaamiseen liittyen.

Sain kutsun lähteä mukaan Hämeen alueen sisustus- ja lifestylebloggaajia yhteen kokoavaan Slow-blogikollektiiviin. Blogiryhmän primus motoreina toimivat bloggaajat Tarja´s Snowland- ja Kaksin kaksiossa-blogien taustalla. Ryhmän nimi on varsin oivaltava, hämäläiset kun tunnetusti ovat hieman hitaita. Tarjaa käy kiittäminen myös Slow-blogien ilmeestä ja nimestä, joilla halutaan viestittää hämäläistä slowlifeä hyvällä hengellä.

Asumme virallisesti Helsingissä, mutta maalaistorppamme (jonka ympärille tämä blogikin on aikoinaan perustettu) sijaitsee Hämeenlinnan Hauholla. Olen itse syntyperäinen hämäläinen, lapsuuteni Kanta-Hämeessä viettänyt, parikymppisenä kaupunkilaistunut ja pari vuotta sitten kroonisen maalaiskaipuun ajamana jälleen osa-aikamaalaistunut takaisin metsien ja peltojen keskelle. Nainen voi lähteä Kanta-Hämeestä, mutta Kanta-Häme ei lähde koskaan naisesta. Tästä syystä blogiryhmään liittyminen tuntuikin heti hyvältä ajatukselta.

Tervetuloa siis seuraamaan Slow-blogeja Facebookkiin!

Eilen pyörähdin Kevätmessuilla ja muun muassa Lauran kanssa osallistuimme bloggaajien kukkakouluun. Tiiviin tunnin aikana saimme selkeän opastuksen kukkakimpun tekemiseen ja pääsimme itsekin valitsemaan kukat ja kokeilemaan kimpun rakentamista. Ja sehän oli vallan kivaa ja luovuutta ruokkivaa puuhaa! Lopputuloskin onnistui yllättävän hyvin, vaikka aiempaa kokemusta ei juurikaan ollut.

(Jotkut teistä tosin saattavat muistaa viime kesäiset seikkailuni seksihelteessä pellon pientareita pitkin villikukkien perässä...)

 

Valmiin kimpun sai viedä kotiin mukanaan joten tuolla keittiön pöydällä se nyt virkistää olemassaolollaan.
Kukkakimppua katselee jotenkin eri silmin, kun sen on tehnyt ihan itte.

Paistetta perjantaihin, ihmiset!

Hennavärjäyksen 1-2-3

Blondit pääsee taivaaseen, punapäät minne ikinä ne vaan haluavat!

 -vanha Enneläinen sananlasku-

Olen ollut punapää käytännössä koko ikäni. Tulipunainen, oranssinpunainen, tummanpunainen, punaruskea, been there, done that. Joskus nuoruuden kohtalokkaina goottiaikoina vedin päähäni jopa mustanpunainen-nimellä kulkevan kestovärin. Sitä oharia paikkailtiinkin sitten pitkään. Vuosituhannen vaihteessa hiuksiaan värjänneet muistanevat tämän monet hiukset pilanneen värisarjan, siihen kuului punamustan lisäksi myös violetinmusta ja sinimusta.

Kesällä 2010 luovuin hiuspidennyksistä ja minusta tuli ensimmäistä kertaa aikuiselämässä lyhythiuksinen. Tähän mennessä olin antanut jo oman, punaiseen taittavan vaalean sävyn kasvaa esiin ja juurikasvua huijasin piiloon lähinnä värjäävillä hiusmaskeilla ja satunnaisilla raidoilla. Totesin kuitenkin, että lyhyt hiusmalli kaipaa seurakseen räväkkää väriä koska en ollut vielä valmis tätitukkavuosiin. Mielessäni oli pitkään ollut tietty kuparille kumartava sävy, jonka auringonpaiste sytyttää ilmiliekkeihin. Kampaamoista/kaupoista en oikeaa sävyä löytänyt ja kempparihiusvärit tuntuivat ohentavan jo valmiiksi perisuomalaista hiuslaatuani entisestään. Eräänä päivänä Ruohonjuuressa eteeni ilmaantui Santen kasviperäiset hennavärit. Tämän jälkeen ei ole ollut paluuta entiseen vaan olen värjännyt hiukseni hennalla nyt n. viiden vuoden ajan.

Hennavärien pariin houkutteli toki myös hiljalleen kasvanut tietoisuus luomukosmetiikasta ja epäluulo kemiallisia värejä ja niiden vaikutuksia kohtaan. 100% kasviperäiset hennavärit kun eivät pelkästään värjää, vaan samalla myös hoitavat hiusta.

Santen hiusvärit ovat hennavärejä, jotka sisältävät myös muita kasveja tuomaan sävyjä, mm. cassiaa, pähkinän paloja, ratanianjuurta, kurkumaa, indigoa, kahvia, punajuurta, tuomipuun kuorta, hibiscusta, raparperia. Lisäksi hoitavina aineosina käytetään merileväuutetta ja vehnäproteiinia. Ne eivät sisällä synteettisiä ainesosia.

Nykyisin tilaan värit Biodellysta. Käytössäni on sävyt Flame Red ja Natural Red, joista ensimmäistä käytän erityisesti kesäisin. (Berliiniin tai Saksaan ylipäänsä matkustavien kannattaa hamstrata Santen hiusvärejä (kuten muutakin luomukosmetiikkaa) suuremmista marketeista, joissa ne maksavat noin puolet Suomen hintatasosta.) Santen hiusvärejä on saatavilla myös muissa kuin punaisen sävyissä.

Olin hennannut hiuksiani edellisen kerran joskus teininä Intian Basaarista mukaan sattuneiden, vähintäänkin epämääräisten hennajauheiden avulla. Teiniaikojen sottaisten ja vaivalloisten hennavärjäyskokeilujen lopputuloksena väriä oli käytännössä kaikkialla muualla paitsi hiuksissa.

Aloitus. Santen hiusväripaketti tuntui heti jotenkin tutulta kauppojen hiusväripaketteihin tottuneeseen käteen. Sisällä oli hennajauhepussi, muovikäsineet, päähine ja ennenkaikkea - ohjevihkonen. Tadaa!

Hennaväripussin sisältö sekoitetaan kiehuvaan veteen. Seoksesta kannattaa tehdä aika löysää, koska se kuivuu päässä ollessaan. Yleensä laivennan seosta tilkalla haaleaa kraanavettä, jotta se jäähtyy nopeammin. Ohjeissa (kuka niitä nyt muka lukee?) kehoitetaan hieromaan hennaseos kuiviin hiuksiin, mutta itse tykkään kostuttaa hiukset kevyesti ennen värjäystä koska se helpottaa huomattavasti värimassan levittämistä. Hiusrajaan ja korvanlehtiin kannattaa sivellä reilu kerros esim. peruskosteusvoidetta, jotta väri ei tartu ihoon.

Värjääminen. Paketista löytyville muovihanskoille on syynsä, käytä niitä. Hennaseoksen kuuluukin näyttää ja haiskahtaa hieman ripulisellaiselle, älä anna sen häiritä. Mitä löysempää seos on, sen helpompi se on levittää hiuksiin. Värjääminen käy samalla tavalla kuin minkä tahansa hiusvärin kanssa: aloita juurikasvusta latvoja kohti edeten. Homman edetessä havahdun aina siihen, kuinka vaivatonta se loppujen lopuksi onkaan. Urakasta selviää samassa ajassa ja samalla sotkulla kun mitä kemiallisia hiusvärejä laittaessakin (eli 15min väri päähän, 30min siivousta.)

Vaikutusaika. Hennavärin vaikutusajaksi suositellaan n. 1-2 tuntia värjäystestin perusteella. (Värjäystesti? Onko se jotain syötävää? Oikeasti näyttäkää mulle se henkilö, joka on joskus tehnyt värjäystestin.) Annan värin vaikuttaa keskiarvoihin luottaen yleensä n. 1,5 tuntia. Siinä ajassa ehtii hyvin siivoamaan aiheuttamansa täystuhon, laittamaan kasvoille kosteuttavan naamion, kaatamaan itselleen lasillisen punaviiniä ja lukaisemaan lempiblogit läpi. Suosittelen myös käyttämään paketin mukana tulevaa päähinettä, koska värimassa tosiaan kuivuu ja saattaa kuivuessaan rapistella irti ja pian huomaatkin löytäväsi sitä kaikkialta.

Arkistojen aarteita. Henna ei pelkästään värjää hiuksia, sen avulla voi myös tehdä itsestään tilataideteoksen.

Poispesun aikana kylppäri muistuttaa lähinnä teurastamoa, mutta henna huuhtoutuu hyvin pois, eikä tukka kaipaa hoitoainetta välttämättä laisinkaan. Itseasiassa monessa lähteessä suositellaan vältettävän hoitoaineen käyttöä pari päivää hennauksen jälkeen.

Lopputulos. Henna peittää juurikasvun hyvin luonnollisesti ikäänkuin laveeraamalla (näin vesivärimäisiä termejä käyttääkseni), väri tarttuu tasaisesti ja sävyn syvyyttä voi lisätä pidentämällä vaikutusaikaa. Omissa hiuksissa henna on kestänyt tosi hyvin, värjään yleensä noin kuukauden välein eli vasta kun juurikasvu ilmoittaa liian kiusallisesti olemassaolostaan. Toisaalta juurikasvun raja ei hennatessa ole koskaan ollut niin viivoittimella vedetty kuin mitä se kemiallisten hiusvärien aikana usein oli.

Pilvisenä päivänä luonnonvalossa, n. kaksi viikkoa edellisestä värjäyksestä.

 

Toivottavasti tästä selostuksesta on hyötyä jollekin hennavärjäystä suunnittelevalle. Kuten sanoin, itse en vaihtaisi muihin hiusväreihin enää mistään hinnasta! Olen tähän asti käyttänyt pelkästään Santen värejä, mutta en ole niin merkkiuskollinen, ettenkö voisi kokeilla esim. Biodellyn valikoimista löytyviä Khadin hennavärejä.

Koiranpentuterapiaa

Olen ollut jo parin kuukauden ajan vapaa maanantai-perjantai klo 9-17 työrytmistä (mikä rehellisesti sanottuna ei koskaan oikein sopinut minulle, olen parhaimmillani aikaisin aamulla ja myöhään illalla, tunnit lounaan jälkeen voidaan työskentelyn kannalta unohtaa ihan suosiolla.) Vapaasta rytmistä huolimatta sunnuntai-illat tuntuvat edelleen hieman ahdistavilta  ja maanantait ovat aina maanantaita, tympeitä ja kankeita. Ihan kuin maanantaiangsti olisi jokin meihin sisäänrakennettu ominaisuus, josta mielen on hankala päästää irti? Oikeastihan se on vaan yksi päivä muiden joukossa ja aloitus yleensä ihan siedettävälle ja monia mukavia asioita sisältävälle viikolle.

Tämä maanantai alkoi harmaana ja synkeänä eikä työtehokkuuttani varsinaisesti edistänyt hoitoon tullut teinihirviö, jollaista ei sovi päästää silmistään hetkeksikään. (Tai jos päästät, se imuroi silmänräpäyksessä sohvatyynyjen välistä kolikot ja juoksee ne suussa ähäkuttimaisesti sinua karkuun tai muotoilee eteisessä uusiksi rakkaimpia nahkatennareitasi.) Jossain kohtaa aamupäivää luovutin, totesin seuraavaan deadlineen olevan vielä pari päivää ja päätin omistaa maanantain teinarin kanssa peuhaamiselle. Mielialakin nousi, kun ei tarvinnut tuntea syyllisyyttä huonosta keskittymiskyvystä ja aikaansaamattomuudesta vaan sain keskittyä syömään riiviön kanssa nakkeja.

Ja väsähtäähän se pahinkin riekkupylly lopulta. Keitin teetä, istahdin läppärin kanssa sohvalle ja huokaisimme syvään meidän vanhuskoirien kanssa. Muistin myös, miksi meille EI tule koiranpentua.

Minulla on ratkaisuehdotus Suomen kasvaviin mielialalääketilastoihin. Resepteihin voitaisiin lääkkeiden sijaan/lisäksi kirjata nukkuvan koiranpennun säännöllistä tuijottelua ja tuoksuttelua. Pienilläkin kerta-annoksilla on vahvasti antidepressantinen vaikutus. Tämä hoitomuodon huonona puolena on toki se, että siihen jää helposti koukkuun.

Auringonlasku

Sinne se meni, elämäni toinen auringonpimennys. Siltä varalta, että joku myöhemmin kysyy (missä olit silloin, kun...), niin olin kaupan kassalla maitolitran ja putinjuuston kanssa kaivamassa plussakorttia esiin. Hohdokasta.

(Osittainen auringonpimennys on mahdollista nähdä vielä vuonna 2018, täydelliset pimennykset on tältä erää nähty. En sentään oleta eläväni 147-vuotiaaksi vaikka hetkittäin melko kaikkivoipainen olo onkin.)

Mutta kuka kaipaakaan pimennystä silloin, kun on nähnyt auringonlaskuista kauneimman?

 

Tuntuuko teistä koskaan siltä, että vaikka oma silmä ja kameran kenno sijaitsevat näennäisesti lähellä toisiaan, on niiden todellinen etäisyys usein liian pitkä, saavuttamattomissa?

Miksi se, mitä katson, on niin harvoin sama, kuin mitä näen?

Ihmeellinen Intia

Kotona ollaan taas. Mieli on vielä hieman solmussa aikaeron ja tuliaisena tuomani flunssan johdosta, enkä oikein tiedä, mistä tämän postauksen aloittaisin.

Ihana, kamala, upea, sekava Intia.

Tiedän ainakin sen, että ensi kerralla lähdemme vähintään kahdeksi viikoksi, viikko ei riitä mihinkään.

(Ja tiedän myös sen, että seuraava kerta tulee, taatusti. Kiinnostaisi kovasti nähdä Intiaa eri näkövinkkeleistä ja ihan aidoimmillaan: kauneimmillaan ja kauheimmillaan.)

Intialla on monet kasvot ja kaikki niistä eivät ole niin kauniita, kuten olemme viime aikoina saaneet mediasta lukea. Tuntui hieman ristiriitaiselta viettää naistenpäivää maassa, jossa naisten raiskaukset ovat arkipäivää (Intiassa raportoidaan raiskauksesta kolme kertaa tunnissa. Arvailtavaksi vaan jää todellisuus jäävuoren huipun alla ja kuinka moni raiskaus vaietaan tapahtumattomaksi. Hiljaisuuden kulttuuria on vaikea rikkoa.) ja jota johtaa läpikorruptoitunut hallinto ja vuosisatoja vanhasta, sosiaaliseen eriarvoisuuteen perustuvasta kastijärjestelmästä ammentavat, patriarkaaliset valtarakenteet.

Goa on, kiistämättä turismin ansiosta, Intian osavaltioista vaurain ja länsimaisin ja samalla myös asenteiltaan ja ilmapiiriltään vapautuneempi. Toki turismillakin on kääntöpuolensa, umpijurriset saariapinat (niitä kutsutaan myös brittituristeiksi) ja hyeenalauman lailla päälle käyvät kaupustelijat hetkittäin hieman latistivat tunnelmaa. Toisaalta siellä, missä on kompakti paketti lämpöä, aurinkoa, hiekkarantoja, halpaa ruokaa ja juomaa, niin siellä on ihan taatusti myös turismia (ja kaupusteljoita!), oli kyseessä mikä maailmankolkka tahansa. Turismia ei pääse pakoon, siihen pitää vaan osata asennoitua.

Parasta Goassa on ruoka, hiekkarannat ja auringonlaskut. Ruoka oli poikkeuksetta ihan taivaallisen hyvää, riippumatta siitä, missä ja mihin hintaan (halpaa!) syö. Goa on myös vegetaristin paratiisi ja vaikka syönkin itse lihaa, valitsin useimmiten kasvisvaihtoehdon. En ole myöskään koskaan syönyt niin hyviä katkarapuja kuin mitä ne käytännössä suoraan mereltä eteeni kannetut kuningaskatkaravut olivat. Intiaan matkustavia varoitellaan usein vatsataudin vaarasta ja meillä taisi olla hitusen myös onnea matkassa kun säästyimme vatsanväänteiltä.

Jälkiruokadrinkit. Kuvan henkilö ei osaa päättää, kumman se ottasi. Vai ottaisiko molemmat.

Hiekkarantoja Goalta löytyy kilometritolkulla, täyden palvelun turistirannoista pohjoisen autioituneisiin palasiin paratiisia, joissa vain mereltä puhaltava tuuli häiritsee auringonpalvojaa. Ja aurinko, no sitähän riittää. Päivälämpötila oli koko reissun ajan n. + 35 C, pilviä ei näkynyt kertaakaan. Aurinkorasvalla läträämisestä ja varjossa makoilusta huolimatta onnistuin kärventämään hipiäni kiusallisen punakaksi, vaikka yleensä olen tosi tarkka auringonoton suhteen ja toisaalta rusketun helposti. Maaliskuu on sesongin päätöskuukausi, huhtikuusta alkaen lähemmäksi monsuunikuukausia edettäessä ilman lämpötila ja kosteus nousee sietämättömiin lukemiin. Reissun ajoitus oli siis täydellinen kun pahin high-season oli jo selkeästi rauhoittumaan päin.

Auringonlaskut olivat kauneimpia näkemiäni. Illan koittaessa rannoille kerääntyi aina monilukuinen yleisö seuraamaan, kuinka verenpunainen pallo vaipui horisontin taakse ja värjäsi mennessään koko taivaan kaikissa punaisen sävyissä hohtavaksi taideteokseksi.

Turistialueella on selvästi tehty pientä faceliftiä siisteyden suhteen, mutta ei tarvinnut kävellä kuin muutama sata metriä sivummalle (tai katsella ohi kiitäviä maisemia taksin ikkunasta) niin jätteiden, roskan, saastan, ränsistyneiden majojen ja puolilahojen talojen määrä on hämmentävä. Valtiollista jätteidenkeruuta ei ole, vaan kotitalousjätteistä hankkiudutaan eroon kippaamalla ne kadulle/takapihalle ja tuikkaamalla tuleen. Savun haju leijuikin yllä hieman koko ajan, ja yhdistettynä mausteiden ja suitsukkeiden tuoksuun se muodostaa Goalle hyvin leimaavan tuoksumaiseman.

Ja entäs sitten ne lehmät? Hindulaisuus on Goalla valtauskonto ja lehmät pyhiä eläimiä. Ne tietävät sen itsekin ja käyttävät asemaansa julkeasti hyväkseen. Oli hilpeää seurata (silloin kun en ollut kauhusta jäykkänä) holtitonta liikenteen virtaa, jossa sekoittuivat vasenkaistainen autoliikenne (Intiassa ajokortin saa kun on tarpeeksi rahaa, ajotaidoilla ei niin väliä), skoottereilla autojen lomassa huristelevat turistit, katujen reunoilla luikkivat lukuisat katukoirat ja kaiken keskellä Pyhä Lehmä, joka on päättänyt jäädä viettämään siestaa pääväylän keskelle. Poikittain.

(Tien ylittämisestä en edes aloita.)

Kuvassa oleva yksilö pyrki sinnikkäästi sisään ravintolaan, jossa olimme syömässä ja osallistui myös kaiteen yli vaivihkaa mutta aktiivisesti mieheni ruoka-annoksen jakamiseen.

"Kulta, sun lautasella on lehmän kieli. Niinku ihan elävä sellainen."

Tulevan viikon garderoobi

Olen kuluneen viikon tahkonut koulutehtäviä valmiiksi hullun lailla.

Tänään aamulla suoritin yhden tentin ja juoksin hammasta purren viisi kilometriä räntäsateessa.

Sen jälkeen kaivoin keveimmät hippikoltut ja bikinit esiin, sillä muutaman tunnin kuluttua matkaamme lentokentälle ja nousemme koneeseen kohti kovasti odotettua aurinkoa ja lämpöä.

Intia on ollut salainen matkahaaveeni jo pitkään. Mielikuvissani elää illuusio mystisen mausteisesta ja silmiä hivelevän värikkäästä Intiasta hiekkarantoineen ja basaareineen, 60- ja 70-luvun hippikommuuneista Goan Anjunassa ja täydenkuun juhlista vielä auringon jäljiltä hehkuvalla hiekkarannalla. Goa on kerännyt mainetta henkisyyden, joogan ja vaihtoehtoisten hoitojen tyyssijana. Toisaalta taas kolikon kääntöpuolella on vapaan rakkauden, pummien ja jointtien ikuinen luvattu maa, jonne moni "palaa juurilleen" ja katoaa omaan kosmiseen sfääriinsä tulematta koskaan kokonaan takaisin tähän todellisuuteen.

Me kuitenkin ajattelimme palata jo viikon päästä.

Mukaan lähtee muutaman höyhenenkevyen puuvillamekon lisäksi vain passi, aurinkolasit ja lempikorut - yli 30 C helteessä ei paljon muuta kaivatakaan. 

Ai niin ja aviomies, sen otan mukaan myös!

Valaistumisesta en tiedä, mutta uskoisin oman henkilökohtaisen nirvanani ainesten olevan kasassa maatessani paahteisella hiekkarannalla pauhaavan meren ääressä kylmä drinkki kädessäni - en pistäisi pahakseni parista hyvästä joogatunnistakaan tai sisustus- ja vaatelöydöistä Anjunan kuuluisalta hippimarketilta.

Hmm, riittäisiköhän neljät bikinit viikoksi?

Tämä hippi lähtis nyt Incredible Indiaan, morjens!