Kovalevyjä & heinäpeltoja

Otin "lomaprojektiksi" käydä läpi läppärini massiiviseksi paisuneet tiedostokansiot, siirtää kaikki säilytettävä erilliselle kovalevylle ja kopioida tämä vielä toiselle.

(Unohtakaa ne löpinät sohvalla takkatulen ääressä makoilusta, kyllähän sitä nyt naisella pitää aina projekti jos kaksikin olla työn alla. Toisaalta, tätä projektia voi myös toteuttaa leivinuunin välittömässä läheisyydessä punaviiniä samalla siemaillen.)

Mitä enemmän gigoja siirtyy kovalevylle, sen kevyemmäksi käy mieli myös näppäimistön takana. Kansiot ojennuksessa on hyvä jatkaa loman jälkeen, huojentuneena siitä, että ne rakkaimmat kuvat ja tiedostot on viimeinkin turvassa backup-levyillä.

Koneelta löytyy myös sinne tänne epämääräisiin kansioihin unohtuneita kuvia, joiden olemassaolon olin kokonaan unohtanut. Kun ulkona vihmoo jäätävästi vaakatasossa ja aamupissalenkille on lähdettävä silti (kyllä, pipo ja hanskat pakattiin mukaan), on oiva hetki muistella vähän erilaisia aamulenkkitunnelmia parin viikon takaa.

Naapuri työn touhussa.

Hiljasta pitelee kylän raitilla. 

  Toisellakin naapurilla on jo pellot paketissa.

(Huvittavaa, miten termi "ihan tossa naapurissa" on saanut meidän maalaiselon aikana kokonaan uuden merkityksen. Maalla kun sillä tarkoitetaan kaikkea noin kymmenen kilometrin säteellä.)

Heinäpaaleista tulee nostalgisia muistoja nuorempana talleilla luuhatuista vuosista. Kuinka monesta  jäätyneestä tuollaisesta olenkaan yrittänyt nyrhiä irti syötävää hevosille...

Nämä pellot puitiin kuvista edellisenä iltana. Puimurin apokalyptinen ääni kantautui pitkälle yöhön ja välissä olevan metsän halki aina meidän pihamaalle asti. Sen kirkkaat valonheittimet loistivat kilpaa yötaivaalle kiivenneen  tähtikartaston kanssa.

Puimureissa on jotain kunnioitusta herättävää. Ja erityisesti heissä, jotka istuvat niiden ohjaimissa.