Ne seisovat kahdestaan vierekkäin kuin arvokkuutensa rippeistä kiinni pitävät valtaistuimet.
Kuka niillä on istunut ja miksi ne on unohdettu, miksi annettu villiintyneen oksiston hitaasti kerääntyä ympärille ja sammaleen kiivetä pitkin tuolin jalkaa?
Tuolivanhukset saivat vielä viimeisen tehtävän: ne saivat kannettavakseen mehikasveja ja vanhan emalivadin, sekin jonkun unohtama.
Tulee jotenkin vähän surullinen olo niitä katsellessa.
Käy mielessä kaikki vanhat ja syrjään työnnetyt, jonkun serkut ja siskot, mummit ja papat.
Laitoksiin unohdetut.
Hieno vertauskuva - mutta näillä tuoleilla, toisin kuin noilla muilla unohdetuilla, oli joku, joka kaivoi ne unohduksen alta esille ja antoi vielä näyttää ajan ja sammalen patinoiman kauneutensa. Sillä niin kauniita ovat monet unohdetut - vaikka eivät valita eivätkä pidä itsestään ääntä♥
VastaaPoistaUpeaa syksyn alkua sinne!
Kiitos kauniista kommentista ja samoin sinulle <3
PoistaMinulle ei tullut surullinen olo näistä kuvista, vaan suuri ihastus. Niin kaunista, juurikin sammaloituneina.
VastaaPoistaTykkään itsekin niin paljon, että kiljaisin kauhusta kun mies ehdotti tuolien siirtämistä kaatopaikkakuormaan :D Kaunista on ja se surullisuus enemmän oman pään sisällä.
PoistaKiva postaus, itse tykkään tälläisestä villiintyneestä meiningistä enemmän kuin muotoonleikatuista tuijista (joita meilläkin on, tosin en ole leikellyt :D )
VastaaPoistaSama juttu, onneksi! Meidän pihalla kun ei mitään muuta olekaan kun villiintynyttä ;)
PoistaMinustakin erittäin ihastuttavat kuvat :) Näissä on fiilistä!
VastaaPoistaKiitokset Elina! :)
PoistaEhkä näillä tuoleilla on ollut hyvinkin jännittävä ja kiintoisa salainen elämä syreenipuskassa. Ja nyt he olivat valmiita tulemaan esille, kun olivat saaneet kasvatettua hyvät kokemuksen sammalet päällensä. Sinä sitten autoit siinä juuri oikealla hetkellä.
VastaaPoistaKaunista. Sellainen salaperäinen puutarha, missä voi asustella vaikka mitä menninkäisiä.
VastaaPoistaHyvä, ettei oo liian sliipattua.
Mua tietkö välillä surettaa, kun Janne leikkaa niin ahkerasti ruohoa (minä en siihen touhuun osallistu). Melkein antaisin rehottaa vaan. Etenkin keväällä, kun on voikukkia. Järjen ääni (eli Janne) kertoo mulle sitten miten paljon mukavampi se on kävellä, kun voikukkien kannat ei kasva liian suuriksi ja koviksi. Joo, joo.