Sananen ystävyydestä

Odotukset päivän postin suhteen eivät yleensä ole kovin korkealla.  (Kas, kirje verottajalta. Miten ihanaa!) Niinpä yllätyin suuresti saadessani kuluneella viikolla käsin kirjoitetun kirjekuoren, jonka lähettäjästä ei ollut merkintää. Kuoresta löytyi ystävänpäiväkortti ja sen takaa ystäväni kirjoittama, kyyneliin liikuttavan kaunis viesti. Kortti pääsi heti työpöytäni viereen seinälle, jossa se on koko ajan vain pienen vilkaisun päässä.

 
Te näette kortissa kaksi ponia. Minä näen ponien lisäksi kaikki ne koetut ja jaetut asiat, muistot, keskustelut, hetket ja haaveet, jotka sitovat minut ja kortin lähettäjän voimallisesti ja erottamattomasti yhteen.

Tutustun ihmisiin helposti, mutta minulla on vain muutama luottoystävä. Kärsin jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, että en pidä heihin tarpeeksi yhteyttä. Toisien kanssa tiedän ja luotan, ettei se ystävyys mihinkään häviä vaikka nähtäisiinkin vaan kerran puolessa vuodessa. Olen hieman sosiaalinen erakko ja joskus vaan väsyn nopeasti ihmisten seurassa, seurasta tai sen laadusta riippumatta. Uppoudun usein sisäiseen maailmaani, jonne moni pääsee kurkistamaan vain ovensuulta. Olen hyvin herkkä omasta ajastani ja tilastani, rakastan möllöttää yksin kotona omien ajatuksieni ja puuhieni parissa. Puhelimessa puhun vain pakon edestä, en kuulumisia kyselläkseni. (Tämän ystäväni varmaan hyvin tietävätkin eivätkä soittele turhaan :D) Enkä todellakaan ole se tyyppi, joka lähtee töiden jälkeen vaan kahville ihan huvin vuoksi.

Tiedän monen ystäväni lukevan blogiani, joten tämä on teille, tunnistatte kyllä itsenne.

Kiitos, että olette olemassa. Anteeksi, että itse en aina osaa. 

Vierastan "best friend"-ajattelua, minulle jokainen ystävistäni on omalla erityisellä ja uniikilla tavallaan rakas. 

Tai no, ehkä yksi on ylitse muiden. 

 

Hänen kanssaan jaan myös vuoteeni, asuntolainani ja koirani.